Syysaurinko pilkistää sumuverhon takaa, muutama säde lävistää sen. Työ- ja päivätoimintakeskus Kuntokievarin piha-alue saa osansa aamu-auringon loisteesta. Juuri samaan aikaan pihaan kurvaa henkilöauto. Alle kolmekymmentävuotias värikkäästi pukeutunut nainen kävelee rakennuksen sisäänkäyntiä kohti.
“Kuin aurinko!”, oleskelutilassa hihkutaan. ja todellakin nuoren naisen aurinkoinen olemus lumoaa. Aina ei kuitenkaan ole ollut näin. Hän on nimeltään Emmi Kokkonen.
Kokkonen muistelee aikaa ennen Kuntokievaria, sitä kuinka uupunut hän oli. Hän paljastaa senkin kuinka arvottomana hän itseään silloisessa elämänvaiheessa piti.
Kokkosesta tuli äiti erittäin nuorena. Lapsen isä ei ollut jakamassa vanhemmuuden taakkaa. Yksinpärjäämisessään hän jumittui paksun sumuverhon taakse, jota aurinko ei lävistänyt. Toki vauva viattomuudessaan ja hellyttävyydessään levitti ympärilleen valon säteitä. Mutta kuten kaikki tiedämme, vauva on myös tarvitseva. Tämä tarvitsevuus syö vanhempia, varsinkin, jos sitä taakkaa ei ole kukaan jakamassa. Satunnaisen univajeen kestää kyllä, pitkittyessään sen seuraukset saattavat kääntyä kohtalokkaiksi.
Kokkosen vauva kärsi koliikkivaivoista. Mitkään konstit eivät helpottaneet vauvan vatsan vääntelyitä. Äiti koetti kasata unensa pienistä täyden-, puolen tunnin tai vartin murusista. Kun aamu valkeni, ja vauva vihdoin rauhoittui nukkumaan, Kokkonen ei saanut unen päästä kiinni.
Minimaalisen minimaalimmasta levosta tuli nuoren äidin uusi normi. Äitiys oli tehtävä, josta oli suoriuduttava kunnialla. Päiväohjelmaan kuului vauvan hoidon ohella siivoaminen, leipominen, tiskaaminen, pyykkäys. “Luppoajat” Kokkonen käytti hyödyllisesti, hän muun muassa suoristi lapsensa kertakäyttövaipoista teipit valmiiksi auki.
Jossain vaiheessa Kokkonen havaitsi elävänsä oman jaksamisensa äärirajoilla. Hän otti tilanteensa vakavuuden esille neuvolassa, mutta ei kokenut tulleensa kohdatuksi koko hädässään. Kokkonen tunsi ettei hänen uupumustaan otettu vakavasti.
Kokkosen oma pitkäaikainen mielenterveys- ja päihdetyön terapeutti kuuli hädän. Sosiaalityöntekijän kanssa käymä keskustelu vahvisti Kokkosen unelmaa opiskella itselleen ammatti. Ensimmäiseksi Kokkosen tulisi saada itsensä kuntoon. Näin nuori nainen löysi tiensä Kuntokievarin kuntouttavaan työtoimintaan, useamman verkoston yhteistyön tuloksena. Työtoiminnan Kokkonen aloitti yhdellä päivällä viikossa, maksimissaan hän osallistui toimintaan neljästi viikossa.
“Hetkinen, en minä ihan paska ookaan!”, Emmi tiivistää itsessään tapahtuneen muutoksen. “Ahdistavaa”, Emmi muistelee alkukuukausiaan Kuntokievarilla. Mutta pikkuhiljaa itseluottamus ja varmuus kasvoivat. Haave mahdollisuudesta opiskella realisoitui. Onnistumisen kokemukset kasvoivat. Sosiaalisten tilanteiden kohtaaminen oli se juttu, josta Emmi kiittää. Siinä missä hän aiemmin oli pelännyt, nyt hän voimaantui.
Ja kävi niin onnekkaasti, että Kokkonen rohkeni hakea opiskelemaan kasvatus- ja ohjausalaa, sai kutsun pääsykokeisiin ja pääsi sisälle. Vielä hän silti epäili omia mahdollisuuksiaan. Haasteitta opiskelu ei mennyt, mutta hän selätti ne. Tällä hetkellä Kokkonen uskoo selviävänsä vastaan tulevista haasteista sekä kokemuksiinsa että itseensä luottaen. Työ- ja päivätoimintakeskus Kuntokievarilla Kokkonen on tehnyt neljä harjoittelujaksoaan. Edessä on vielä viimeinen ponnistus: ilmaisutaidon ohjaus –opintokokonaisuus. Pian Kokkosesta tulee kasvatus- ja ohjausalan ammattilainen. Ja todellakin, ei hän mikään paska ole, ei ole koskaan ollutkaan.
Muutosta, joka Emmissä on tapahtunut voisi kuvailla näin: kuin marssisi keittiöstä ulos.