Olen tuulella, -kun on nämä tunteet. Älkää ampuko pianistia, lienee alun perin kommentti jostain televisiosarjasta tai elokuvasta. “Älkää ampuko pianistia” lohkaisee eräs Mietteen kävijä hymynkare huulillaan, humoristinen pilke silmäkulmassaan. No, tätä pianistia ei kukaan kyllä halua ampua.
Muistan soittajan taannoin kertoneen soittaneensa ala-asteikäisestä saakka. Pianoa nimenomaan. Ja muiden säveltämiä sävellyksiä.
Kun kuulin hänen soittoansa ensimmäisen kerran, olin ällikällä päähän lyöty. Mikä kappale? Kenen sävellys? Tässä soitannassa on jotain mystisen koskettavaa, jota ei voi sanoin kuvata. Tai toki voi koettaa.
Uppoudun syvälle, nousen ylös pilville. Leijailen sadepisaroiden seassa. Aurinko pilkottaa, kyyneleeni sateeseen sekoittaa. Sateenkaari sen kaikissa väreissään lohkoo taivaan. Huikea tunne, huikeampi matka. Soittajan sormet liikkuvat taiturimaisesti pianon koskettimilla. Valkoisilla, mustia kevyesti koskettaen, kämmentä koko pituuteensa levittäen. Sitten ei mitään. Ainoastaan ikävä.
Tauko. Herään salin ääniin. Haluan takaisin melodiamaailmaan. Suljen korvani kaikelta muulta. Jatkan pianistin matkassa.
Rakastan tätä maailmoja syleilevää tunnetta: puista putoilevia syksyn lehtiä, aamusumua, kastesointuja, tutkimattomia polkuja, raikkautta, punaposkisia omenia. Nuoruuden makuisia suudelmia. Unelmia.
Rakastan rakkaudettomasta maailmasta huolimatta. Kuuletko kuinka sormenpäät askeltavat vedessä notkeassa, pelastautuvat hukkumasta, hipaisevat toisiansa, ohimennen, lämpimissä väreissä loistaen. Pinta kestää, sointuvat verkot kantavat, tilaa äänelle antavat.
Salamoivien koskettimien sormenjälki tuntuu ihollani. Karvani yhtyvät ihailuun muiden kuulijoiden ohella. Huokoseni nyyhkivät. Etkö tiedä miltä tuntuu rakastaa? Hyvältä se tuntuu. Erittäin hyvältä.
Kenen kumman musiikkia? Soittajan omasta kynästä, huh! Solisti kertoo säveltävänsä omiin teksteihinsä. Mitä ihmettä? Mikä lahjakkuus! Tätä lisää, kiitos. Ja kiitos, kun on nämä tunteet